Äijäkoirakuvia

Aihe on jälleen nelijalkainen, mutta tällä kertaa sentään näkökulma on (itselleni) uusi. Halusin kuvata jotain koiraa samalla ajatuksella kuin ihmisiäkin, eli tuoda kohteen persoonaa esiin sen sijaan, että pyrkisin mahdollisimman virheettömään tai söpöön lopputulokseen. Tarvitsin charmikkaan mallin, joka olisi harmaapartainen, mutta ei mikään nojatuolivanhus vaan ronski ja rouhea äijä. Ystäväpiiristä löytyikin juuri sellainen, ja ehkäpä juuri tämä koirakaveri alunperin sytyttikin idean. Kuvatessa ajattelin otokset mustavalkoisina, mutta halusin sittenkin jättää mukaan koiran persoonalliset brindle-raitat. Malli ei ollut tottunut poseeraamaan vaan halusi mielummin leikkiä vinkupossullaan sen sijaan että tuijottaisi eteerisesti kaukaisuuteen. Harmillisen monta hyvää ilmettä meni tärviölle epäonnistuneen tarkennuksen vuoksi, mutta ihmeellisiä loikkia ja pukkihyppelyitä nähtiin senkin edestä. Käsittelin kuvat tarkoituksellisen jyrkiksi, jotta jokainen yksittäinen karva erottuisi ja eletty koiranelämä näkyisi.

Ensin tarvitaan riippakoivu

Aiemmin julkaisemani kuvasarja autoista jäi mielen päälle ja aloin pohtia, miksen enää kuvaa mustavalkoista. Syytän digitaalikameraa, joka lähtökohtaisesti on väreissä ja vielä upeissa väreissä onkin. Kun kamerassa on mustavalkofilmi, asettuvat aivot välittömästi analysoimaan kuvauskohteita mustavalkoisena. Huomio kiinnittyy voimakkaammin muotoihin, rytmeihin ja pintakuvioihin. Siispä päätin ohjelmoida päähäni mustavalkofilmin ja tutkia harmaata, mutta föhntuulen lämmittämää maisemaa uudelleen. Katseltuani hieman esimerkkiä Anton Corbijnilta (joka on ehdoton ja kiistämätön esikuvani) halusin kuvaan henkilön ja riippakoivun roikkuvat oksat. Onneksi ystäväni Sandri on aina käytettävissä näihin maailmalle pieniin, mutta minulle suuriin ideioihini. Kuvasarjasta tuli mitä toivoin, digijärkkäri goes mustavalkofilmi. Kiitos Lightroom inspiraationi ylläpitämisestä.